LOUHINTA Hallituksen kehysriihen mediakeisariksi tuli Vasemmistoliitto ja sen puheenjohtaja Arhinmäki. Vaalikampanjan aloitusta ei olisi voinut paremmin hoitaa. Vasemmistoliiton viestistä tuli näin kehysriihen tulosten ykkösuutinen. Ja kaiken päälle, jäljelle jäänyt hallitusviisikko on sidoksissa siihen, mitä Vasemmistoliitto kehyssopimukseen ennen lähtöään sai neuvotelluksi.
Yhtä hyvin ei pärjännyt Espoo metronsa kanssa. Louko ja Kokkinen eivät osaa lobata eivätkä hallita mediaa. Haukkumalla ei todellakaan saada ministeriötä ja ministeriä omalle puolelle. Säälittävän yleisöosastokirjoittelun (HBL 25.3.) sijaan Loukon olisi kannattanut palkata ainakin mediakonsulttiharjoittelija kirjoittamaan ulostulot niin, että teksti edes näyttäisi asiansa osaavan ja hallitsevan virkamiehen tekemältä.
Espoo jäi ilman valtion metrorahaa, kuten kuuluukin jäädä, mutta se ei pysäyttä Loukon metrokonetta. Kun Espoon normaalien menojen säästöt on sovittu, valtuusto korjannee ”ehdollista” metropäätöstään. Tai yksinkertaisemmin, Louko vaan tilaa urakoita niin kauan kun Espoon kassassa on rahaa.
Sen verran sekaisin Espoossa kuitenkin mentiin, että valtuuston puheenjohtajan Markus Torkin (kok) metropuppugeneraattori herpaantui ja Torkki lipsautti totuuden: ”Ei varmaan nykyisessä taloustilanteessa.” Siis tosiasiassa Espoolla ei ole rahaa metroon edes sataa miljoonaa, minkä maksaisi yksi asemaväli Matinkylästä Finnoon. Virallisesti Espoo ei ole köyhä eikä kipeä maksamaan metrosta lisää vähintään 560 miljoonaa.
Tunneliveljet ymmärtävät todellisuuden Espoota paremmin. Oikeata businesta pyörittävät veljet ovat nähneet, ettei Loukosta ole myyntimieheksi, ja rahattomalle asiakkaalle on turha myydä. Tunneliveljet käyttävät Milttonin tasoisia lobbareita, jotka tietävät, että poliitikkojen päitä ei käännetä lapsellisella mielipidekirjoittelulla. Ja että ikäviä asioita ei päästetä julkisuuteen, eikä niistä pidä tiedottaa mitään. Kun ei ole tutkivaa journalismia, lehdistö ei löydä jälkiä, jotka välttämättä kuitenkin jäävät.
Kehysriihen alla ei julkisuudessa vatvottu tunneliveljien varasuunnitelmaa, Pisaraa. Kyllönen mainitsi sen vain kerran ohimennen. Pisara ei roikkunut HBL:n 20.3. julkaisemissa kartoissa. Näennäisestihän Pisara ei ole metron kanssa kilpaileva rahareikä, koska se kuuluu Liikennepoliittisen selonteon valtiontukilupauksessa eri kategoriaan. Siihen, joka saa metroa enemmän valtion rahaa.
Niinpä tunneliveljet saivat kehysriihessä sen, mitä halusivat: lupauksen rahan paukuttamisesta Helsingin seudun peruskallioon. Tunneliveljille on sama, onko 7 kilometrin reiän nimi Kivenlahden metro vai Pisara.
Nyt on mielenkiintoista enää nähdä, kenet tunneliveljet nimeävät liikenneministeriksi. Kyllösen tapaista rehellistä ministeriä ei kuitenkaan enää nähdä, se on lauteilla jo päätetty. Mutta metroa puolustaneita pätkäministeriyttä palkinnoksi odottavia kykypoliitikkoja kyllä riittää.
Veli Hopea
perjantai 28. maaliskuuta 2014
keskiviikko 19. maaliskuuta 2014
Huuhaahallintoa espoolaisittain
VALTA ja VASTUU Sunnuntaina 16.3.2014 Hesari moitti pääkirjoituksessaan maassamme vallitsevaa huuhaa-hallintoa. Tällä Hesari tarkoitti sitä, että päätöksenteko perustuu kaikkeen muuhun kuin tieteellisesti pätevään luotettavaan tietoon. Aihe ei ole Hesarissakaan uusi, sillä jo joulukuussa Hesari julkaisi professori Matti Wibergin kolumnin samasta aiheesta.
Hesari on huolessaan oikeassa, mutta räikeällä tavalla valikoiva. Huuhaahallintoa Hesari näkee sote- ja kuntauudistusasioissa, joita hallitus on puskenut jääräpäisesti eteenpäin tutkijoiden ja asiantuntijoiden näkemyksistä huolimatta. Mutta pääkirjoituksen kanssa samassa Hesarin numerossa lehti pönkittää itse useassa artikkelissa rakenteilla olevaa Espoon metroa, jota tehdään täydellisin huuhaaperustein.
Espoon metropuuhastelu onkin malliesimerkki huuhaahallinnosta. Ja Hesarin uutisointi malliesimerkki huuhaajournalismista. Sillä tarkoitan journalismia, joka perustuu kaikkeen muuhun kuin pätevään ja luotettavaan tietoon, lähdekritiikkiin ja merkittävien asioiden esiin tuomiseen.
Espoolainen huuhaahallinto on alkanut viimeistään silloin, kun helsinkiläinen metroa Espooseen vaatinut virkamies nimeltä Olavi Louko valittiin apulaiskaupunginjohtajaa vastaavaksi toimialajohtajaksi Espooseen vuonna 2001. Tullakseen valituksi Louko selitti, että hänen aikanaan ei metro Espooseen tule. Pari vuotta myöhemmin oli kaikille selvä, mikä tämän Troijan hevosen tarkoitus oli, kun hän pyrki johtamaan Espoon kaupunki- ja liikennesuunnittelua. Ja erityisesti metrorakentamista.
Louko sai metron rakenteille valehtelemalla helsinkiläisten kollegoidensa kanssa metron hinnan ja että tunnelimetro on halvempi kuin maanpinnalle rakennettu rata. Vaikutukset ja hyödyt laskettiin keksimällä kuviteltuja hyötyjä ja haittoja sekä vääristelemällä laskelmien lähtöarvoja. Metron todellinen hinta on jo nyt noin 3-kertainen siihen nähden, millä hinnalla päätös tehtiin vuonna 2006. Silti metrosta on tulossa huonompi ja hitaampi kuin mistä silloin päätettiin.
Loukon tunnelikaverit haluavat tietenkin porata metrotunnelia ikuisesti. Huuhaahallinnon luovuus auttaa. Ikävät tulokset salataan pitämällä ne piilossa ja olemalla kertomatta niistä kenellekään. Kaupungin virastojen ja osakeyhtiön asiat ja vastuut sekoitetaan niin, että aina voi sanoa, ettei homma kuulu meille vaan sille toiselle. On kätevää, kun sama mies on sekä viraston että yhtiön johdossa.
Mitä tehdään, kun 250 miljoonan kustannusarvio pomppaa 800 miljoonaan ja Espoo on itse sopinut, että Kivenlahden metro on ajankohtainen vasta ensi vuosikymmenellä.
Huuhaahallinto aloittaa ALE:lla. Ota Kivenlahden metro nyt, niin säästät jopa 200 miljoonaa 150 miljoonan tunnelilouhinnasta! Tilaa heti, porakoneet ovat valmiina odottamassa!
Espoolla ei ole rahaa edelliseenkään metroon, ei edes tavallisten kunnan menojen hoitamiseen, joten rahaa pitää saada valtiolta. Ministeriöön lähtee anomus. Perustelu on alennusmyynti ja kova kiire, ennen kuin tavara loppuu eli urakoitsijat vievät koneensa toisille työmaille. Kirjeessä kerrotaan, että metro on jopa suunniteltu ja hinta tiedossa. Kirjeessä ei kerrota, että on myös laskettu, ettei metro ole kannattava eikä siten täytä ehtoja, joilla valtio rahan jakamista harkitsee.
Ministeriö vastaa, että rahaa ei tipu. Metro ei kuulu niihin suunnitelmiin, jotka Espoo on itse ollut valtion kanssa sopimassa. Ja sopimusten teon jälkeen hinta on tuplaantunut.
Huuhaahallinto lähtee sitten etenemään keittiön kautta. Rahaministeriön valiokunnan avainhenkilöt kutsutaan kylään Espooseen. Kyläillessä sovitaan, että huuhaahallinto lähettää valiokunnalle sopivaa huuhaatekstiä, joka ujutetaan valiokunnan mietintöön. Siellä se menee läpi huomaamatta, koska budjettimietinnössä on yllin kyllin poliitikkojen tärkeämpinä pitämiä pikkujuttuja. Ja juuri näin tapahtuu. Niinpä liikenneministeriön on taas käsiteltävä jo kerran päättämäänsä asiaa.
Sitten hankitaan huuhaapäätös Espoon valtuustolta. Pitää päättää, että rakennetaan metro, jos valtio antaa rahaa. Perusteluina valtuutettujen kysymysten vastauksia, joissa ei vastata kysymyksiin. Ja alennusmyyntikampanjointia sekä suuria lupauksia siitä, kuinka rakentajat ostavat tonttimaata mihin hintaan hyvänsä. Valtuutetuille ei tietenkään kerrota, että ministeriö on jo päättänyt, ettei se anna rahaa. Olisihan hölmöä päättää tehdä metro sillä ehdolla, että valtio antaa rahaa, kun on jo tiedossa, että se ei anna.
Ja huuhaalehdistö peesaa. Metroa ylistäviä tiedotteita julkaistaan sellaisenaan. Vaikka Louko myöntää yhdessä lehdessä (HBL 19.12.2013) perustelut huuhaaksi, samat valheet toistuvat niin tiedotteissa kuin uutisissakin. Jos aiheesta yrittää keskustella espoolaisten kanssa, vika ei ole huuhaahallinnossa, vaan parissa valtuutetussa, jotka jaksavat vaatia oikeata tietoa ja kysyvät – vastausta saamatta – kuinka paljon metrot Espoon kaupungille maksavat.
Huuhaalehdistön viesti on mennyt perille. Metro on hyvä juttu, koska metro on hyvä juttu. Ei sillä ole väliä, mitä se maksaa. Senhän maksaa kaupunki. Espoolaiset eivät tosin ymmärrä, että kun metro tulee, bussilla ei enää pääsekään nopeasti Helsinkiin. Äitiä lastenvaunujen kanssa asia ei edes kiinnosta, koska hän liikkuu kuitenkin autolla. Se on muka halvempaa, koska äiti ei tiedä, että lastenvaunujen kanssa saa matkustaa ilmaiseksi. Mutta silti on hyvä että metro tulee.
Hallituksen kehysriihi pohtinee muutaman minuutin myös sitä, ottaako valtio 240 miljoonaa lisää lainaa antaakseen rahan lahjaksi Espoon tunnelirakentajille. Toivottavasti ministeriön jo kerran tekemä päätös pitää. Vaikka Espoon huuhaahallinto ei sitä edes kysyttäessä valtuutetuille kerro, Espoo säästää vuosittain 25 miljoonaa, kun turha ja kannattamaton metro jää rakentamatta.
Veli Hopea
Hesari on huolessaan oikeassa, mutta räikeällä tavalla valikoiva. Huuhaahallintoa Hesari näkee sote- ja kuntauudistusasioissa, joita hallitus on puskenut jääräpäisesti eteenpäin tutkijoiden ja asiantuntijoiden näkemyksistä huolimatta. Mutta pääkirjoituksen kanssa samassa Hesarin numerossa lehti pönkittää itse useassa artikkelissa rakenteilla olevaa Espoon metroa, jota tehdään täydellisin huuhaaperustein.
Espoon metropuuhastelu onkin malliesimerkki huuhaahallinnosta. Ja Hesarin uutisointi malliesimerkki huuhaajournalismista. Sillä tarkoitan journalismia, joka perustuu kaikkeen muuhun kuin pätevään ja luotettavaan tietoon, lähdekritiikkiin ja merkittävien asioiden esiin tuomiseen.
Espoolainen huuhaahallinto on alkanut viimeistään silloin, kun helsinkiläinen metroa Espooseen vaatinut virkamies nimeltä Olavi Louko valittiin apulaiskaupunginjohtajaa vastaavaksi toimialajohtajaksi Espooseen vuonna 2001. Tullakseen valituksi Louko selitti, että hänen aikanaan ei metro Espooseen tule. Pari vuotta myöhemmin oli kaikille selvä, mikä tämän Troijan hevosen tarkoitus oli, kun hän pyrki johtamaan Espoon kaupunki- ja liikennesuunnittelua. Ja erityisesti metrorakentamista.
Louko sai metron rakenteille valehtelemalla helsinkiläisten kollegoidensa kanssa metron hinnan ja että tunnelimetro on halvempi kuin maanpinnalle rakennettu rata. Vaikutukset ja hyödyt laskettiin keksimällä kuviteltuja hyötyjä ja haittoja sekä vääristelemällä laskelmien lähtöarvoja. Metron todellinen hinta on jo nyt noin 3-kertainen siihen nähden, millä hinnalla päätös tehtiin vuonna 2006. Silti metrosta on tulossa huonompi ja hitaampi kuin mistä silloin päätettiin.
Loukon tunnelikaverit haluavat tietenkin porata metrotunnelia ikuisesti. Huuhaahallinnon luovuus auttaa. Ikävät tulokset salataan pitämällä ne piilossa ja olemalla kertomatta niistä kenellekään. Kaupungin virastojen ja osakeyhtiön asiat ja vastuut sekoitetaan niin, että aina voi sanoa, ettei homma kuulu meille vaan sille toiselle. On kätevää, kun sama mies on sekä viraston että yhtiön johdossa.
Mitä tehdään, kun 250 miljoonan kustannusarvio pomppaa 800 miljoonaan ja Espoo on itse sopinut, että Kivenlahden metro on ajankohtainen vasta ensi vuosikymmenellä.
Huuhaahallinto aloittaa ALE:lla. Ota Kivenlahden metro nyt, niin säästät jopa 200 miljoonaa 150 miljoonan tunnelilouhinnasta! Tilaa heti, porakoneet ovat valmiina odottamassa!
Espoolla ei ole rahaa edelliseenkään metroon, ei edes tavallisten kunnan menojen hoitamiseen, joten rahaa pitää saada valtiolta. Ministeriöön lähtee anomus. Perustelu on alennusmyynti ja kova kiire, ennen kuin tavara loppuu eli urakoitsijat vievät koneensa toisille työmaille. Kirjeessä kerrotaan, että metro on jopa suunniteltu ja hinta tiedossa. Kirjeessä ei kerrota, että on myös laskettu, ettei metro ole kannattava eikä siten täytä ehtoja, joilla valtio rahan jakamista harkitsee.
Ministeriö vastaa, että rahaa ei tipu. Metro ei kuulu niihin suunnitelmiin, jotka Espoo on itse ollut valtion kanssa sopimassa. Ja sopimusten teon jälkeen hinta on tuplaantunut.
Huuhaahallinto lähtee sitten etenemään keittiön kautta. Rahaministeriön valiokunnan avainhenkilöt kutsutaan kylään Espooseen. Kyläillessä sovitaan, että huuhaahallinto lähettää valiokunnalle sopivaa huuhaatekstiä, joka ujutetaan valiokunnan mietintöön. Siellä se menee läpi huomaamatta, koska budjettimietinnössä on yllin kyllin poliitikkojen tärkeämpinä pitämiä pikkujuttuja. Ja juuri näin tapahtuu. Niinpä liikenneministeriön on taas käsiteltävä jo kerran päättämäänsä asiaa.
Sitten hankitaan huuhaapäätös Espoon valtuustolta. Pitää päättää, että rakennetaan metro, jos valtio antaa rahaa. Perusteluina valtuutettujen kysymysten vastauksia, joissa ei vastata kysymyksiin. Ja alennusmyyntikampanjointia sekä suuria lupauksia siitä, kuinka rakentajat ostavat tonttimaata mihin hintaan hyvänsä. Valtuutetuille ei tietenkään kerrota, että ministeriö on jo päättänyt, ettei se anna rahaa. Olisihan hölmöä päättää tehdä metro sillä ehdolla, että valtio antaa rahaa, kun on jo tiedossa, että se ei anna.
Ja huuhaalehdistö peesaa. Metroa ylistäviä tiedotteita julkaistaan sellaisenaan. Vaikka Louko myöntää yhdessä lehdessä (HBL 19.12.2013) perustelut huuhaaksi, samat valheet toistuvat niin tiedotteissa kuin uutisissakin. Jos aiheesta yrittää keskustella espoolaisten kanssa, vika ei ole huuhaahallinnossa, vaan parissa valtuutetussa, jotka jaksavat vaatia oikeata tietoa ja kysyvät – vastausta saamatta – kuinka paljon metrot Espoon kaupungille maksavat.
Huuhaalehdistön viesti on mennyt perille. Metro on hyvä juttu, koska metro on hyvä juttu. Ei sillä ole väliä, mitä se maksaa. Senhän maksaa kaupunki. Espoolaiset eivät tosin ymmärrä, että kun metro tulee, bussilla ei enää pääsekään nopeasti Helsinkiin. Äitiä lastenvaunujen kanssa asia ei edes kiinnosta, koska hän liikkuu kuitenkin autolla. Se on muka halvempaa, koska äiti ei tiedä, että lastenvaunujen kanssa saa matkustaa ilmaiseksi. Mutta silti on hyvä että metro tulee.
Hallituksen kehysriihi pohtinee muutaman minuutin myös sitä, ottaako valtio 240 miljoonaa lisää lainaa antaakseen rahan lahjaksi Espoon tunnelirakentajille. Toivottavasti ministeriön jo kerran tekemä päätös pitää. Vaikka Espoon huuhaahallinto ei sitä edes kysyttäessä valtuutetuille kerro, Espoo säästää vuosittain 25 miljoonaa, kun turha ja kannattamaton metro jää rakentamatta.
Veli Hopea
Hesarin itkupotkut
MEDIA Tiedättehän tunteen nimeltä myötähäpeä. Se syntyy, kun kuulija huomaa sanojan toimivan nolosti, mutta sanoja itse ei.
Suomen eteläosassa ilmestyy paikallislehti, jonka itkupotkut erilaisista kysymyksistä tuottavat yhä useammin tällaista myötähäpeää. Esimerkiksi Puupponen on joutunut myötähäpeämään Hesarin tekemisiä niin usein, että hän voisi vaatia Sanomalta jo rahallisia korvauksia. Ainakaan Puupponen ei suostu maksamaan kyseisten lapsen tasolle jääneiden isojen poikien kiukutteluista senttikäkään.
Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että Hesarin valtakunnanhumanisti Saska Saarikoski on äskettäin mielensäpahoittanut Ylen kirjeenvaihtaja Marja Mannisen tekemästä Ukraina-uutisoinnista? Saarikosken kritiikinyrityksestä ei jäänyt käteen muuta kuin, että Manninen toimii väärin, kun hän kertoo uutisissaan (myös) venäläisten näkemyksiä.
Monipuolinen näkemysten esille tuominen lieneekin vieras toimintatapa lasitalossa, jossa on totuttu määrittelemään, mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä pahoja. Journalismi säätyy sitten sen mukaan. Kun journalisti katsoo olevansa hyvällä asialla, hän näyttää samalla menettävän kykynsä arvioida omia tekemisiään kriittisesti.
Eipä sitten ihme, että sanomahumanisti on hämmentynyt, kun sanomahumanisti havaitsee Ylessä uutisjuttuja, joissa ei toitoteta omaa humanistisanomaa, vaan kerrotaan jostain kofliktista niin kuin se on.
Pitää paikkansa, että Venäjä on tuomittavalla ristiretkellä. Kaikessa kummallisuudessaan venäläisillä on kuitenkin sama oikeus mielipiteisiinsä kuin ukrainalaisillakin. Terävimmät uutisten kuluttajat varmasti osaavat asettaa venäläisten mielipiteet omaan arvoonsa ilman humanistien holhousta.
Mutta ei Hesarissa. Sanomajournalisteille tällainen on vierasta. Se on nähty moneen kertaan, kun Hesarin pääkirjoitustoimitus, politiikan toimitus, humanistiosasto ja hipsterijoukko ovat olleen yhtäaikaisella liikekannallepanolla jonkun asian puolesta ja jotakin vastaan. Esimerkkejä on käsitelty tässäkin blogissa, joten niitä ei nyt erikseen luetella.
Marja Manninen on arvostettu Venäjä-toimittaja, jonka ainoa vika on se, että hän työskentelee Ylessä. Yleisradion jatkuva nakertaminen ja nälviminen tihkuu Hesarin jutuista läpi niin selvästi, että ainoastaan lasitalon itkupotkijat itse eivät huomaa siinä mitään omituista.
Tuorein itku menee jo naurun puolelle. Sanoma-konsernin laadukas televisiokanava Nelonen kyllästyi, kun kanavan laadukkaat katsojat eivät jaksaneet seurata keskusteluohjelmaa, jota veti yksi Suomen parhaista keskusteluohjelman tekijöistä.
Nyt Itku-Sanomissa on julkaistu jo kaksi kiukkuartikkelia, joissa oma epäonnistuminen käännetään Ylen ilkkumiseksi. Sarasvuolla oli väärä yleisö, mutta Ylessäkin on sarja, jolla on väärä yleisö. Nelonen lopetti Sarasvuon, mutta Ylessäkin esitetään keskusteluohjelmaa vastaavalle katsojamäärälle.
Sanoman itkijämiesten viesti on tiivistettynä seuraava: Ylessä ei saa tehdä sisältöjä pienemmille kansanjoukoille kuin kaupallisissa tehdään. Ylessä ei saa myöskään tehdä sisältöjä suuremmille joukoille kuin kaupalliset tekevät, koska se syö kaupallisten toimintaedellytyksiä.
Voiko kampanjajournalismi vajota enää alhaisemmalle tasolle?
Ylioppilas Puupponen
Suomen eteläosassa ilmestyy paikallislehti, jonka itkupotkut erilaisista kysymyksistä tuottavat yhä useammin tällaista myötähäpeää. Esimerkiksi Puupponen on joutunut myötähäpeämään Hesarin tekemisiä niin usein, että hän voisi vaatia Sanomalta jo rahallisia korvauksia. Ainakaan Puupponen ei suostu maksamaan kyseisten lapsen tasolle jääneiden isojen poikien kiukutteluista senttikäkään.
Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että Hesarin valtakunnanhumanisti Saska Saarikoski on äskettäin mielensäpahoittanut Ylen kirjeenvaihtaja Marja Mannisen tekemästä Ukraina-uutisoinnista? Saarikosken kritiikinyrityksestä ei jäänyt käteen muuta kuin, että Manninen toimii väärin, kun hän kertoo uutisissaan (myös) venäläisten näkemyksiä.
Monipuolinen näkemysten esille tuominen lieneekin vieras toimintatapa lasitalossa, jossa on totuttu määrittelemään, mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä pahoja. Journalismi säätyy sitten sen mukaan. Kun journalisti katsoo olevansa hyvällä asialla, hän näyttää samalla menettävän kykynsä arvioida omia tekemisiään kriittisesti.
Eipä sitten ihme, että sanomahumanisti on hämmentynyt, kun sanomahumanisti havaitsee Ylessä uutisjuttuja, joissa ei toitoteta omaa humanistisanomaa, vaan kerrotaan jostain kofliktista niin kuin se on.
Pitää paikkansa, että Venäjä on tuomittavalla ristiretkellä. Kaikessa kummallisuudessaan venäläisillä on kuitenkin sama oikeus mielipiteisiinsä kuin ukrainalaisillakin. Terävimmät uutisten kuluttajat varmasti osaavat asettaa venäläisten mielipiteet omaan arvoonsa ilman humanistien holhousta.
Mutta ei Hesarissa. Sanomajournalisteille tällainen on vierasta. Se on nähty moneen kertaan, kun Hesarin pääkirjoitustoimitus, politiikan toimitus, humanistiosasto ja hipsterijoukko ovat olleen yhtäaikaisella liikekannallepanolla jonkun asian puolesta ja jotakin vastaan. Esimerkkejä on käsitelty tässäkin blogissa, joten niitä ei nyt erikseen luetella.
Marja Manninen on arvostettu Venäjä-toimittaja, jonka ainoa vika on se, että hän työskentelee Ylessä. Yleisradion jatkuva nakertaminen ja nälviminen tihkuu Hesarin jutuista läpi niin selvästi, että ainoastaan lasitalon itkupotkijat itse eivät huomaa siinä mitään omituista.
Tuorein itku menee jo naurun puolelle. Sanoma-konsernin laadukas televisiokanava Nelonen kyllästyi, kun kanavan laadukkaat katsojat eivät jaksaneet seurata keskusteluohjelmaa, jota veti yksi Suomen parhaista keskusteluohjelman tekijöistä.
Nyt Itku-Sanomissa on julkaistu jo kaksi kiukkuartikkelia, joissa oma epäonnistuminen käännetään Ylen ilkkumiseksi. Sarasvuolla oli väärä yleisö, mutta Ylessäkin on sarja, jolla on väärä yleisö. Nelonen lopetti Sarasvuon, mutta Ylessäkin esitetään keskusteluohjelmaa vastaavalle katsojamäärälle.
Sanoman itkijämiesten viesti on tiivistettynä seuraava: Ylessä ei saa tehdä sisältöjä pienemmille kansanjoukoille kuin kaupallisissa tehdään. Ylessä ei saa myöskään tehdä sisältöjä suuremmille joukoille kuin kaupalliset tekevät, koska se syö kaupallisten toimintaedellytyksiä.
Voiko kampanjajournalismi vajota enää alhaisemmalle tasolle?
Ylioppilas Puupponen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)