Hesarin itkupotkut

MEDIA Tiedättehän tunteen nimeltä myötähäpeä. Se syntyy, kun kuulija huomaa sanojan toimivan nolosti, mutta sanoja itse ei.

Suomen eteläosassa ilmestyy paikallislehti, jonka itkupotkut erilaisista kysymyksistä tuottavat yhä useammin tällaista myötähäpeää. Esimerkiksi Puupponen on joutunut myötähäpeämään Hesarin tekemisiä niin usein, että hän voisi vaatia Sanomalta jo rahallisia korvauksia. Ainakaan Puupponen ei suostu maksamaan kyseisten lapsen tasolle jääneiden isojen poikien kiukutteluista senttikäkään.

Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi siitä, että Hesarin valtakunnanhumanisti Saska Saarikoski on äskettäin mielensäpahoittanut Ylen kirjeenvaihtaja Marja Mannisen tekemästä Ukraina-uutisoinnista? Saarikosken kritiikinyrityksestä ei jäänyt käteen muuta kuin, että Manninen toimii väärin, kun hän kertoo uutisissaan (myös) venäläisten näkemyksiä.

Monipuolinen näkemysten esille tuominen lieneekin vieras toimintatapa lasitalossa, jossa on totuttu määrittelemään, mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä pahoja. Journalismi säätyy sitten sen mukaan. Kun journalisti katsoo olevansa hyvällä asialla, hän näyttää samalla menettävän kykynsä arvioida omia tekemisiään kriittisesti.

Eipä sitten ihme, että sanomahumanisti on hämmentynyt, kun sanomahumanisti havaitsee Ylessä uutisjuttuja, joissa ei toitoteta omaa humanistisanomaa, vaan kerrotaan jostain kofliktista niin kuin se on.

Pitää paikkansa, että Venäjä on tuomittavalla ristiretkellä. Kaikessa kummallisuudessaan venäläisillä on kuitenkin sama oikeus mielipiteisiinsä kuin ukrainalaisillakin. Terävimmät uutisten kuluttajat varmasti osaavat asettaa venäläisten mielipiteet omaan arvoonsa ilman humanistien holhousta.

Mutta ei Hesarissa. Sanomajournalisteille tällainen on vierasta. Se on nähty moneen kertaan, kun Hesarin pääkirjoitustoimitus, politiikan toimitus, humanistiosasto ja hipsterijoukko ovat olleen yhtäaikaisella liikekannallepanolla jonkun asian puolesta ja jotakin vastaan. Esimerkkejä on käsitelty tässäkin blogissa, joten niitä ei nyt erikseen luetella.

Marja Manninen on arvostettu Venäjä-toimittaja, jonka ainoa vika on se, että hän työskentelee Ylessä. Yleisradion jatkuva nakertaminen ja nälviminen tihkuu Hesarin jutuista läpi niin selvästi, että ainoastaan lasitalon itkupotkijat itse eivät huomaa siinä mitään omituista.

Tuorein itku menee jo naurun puolelle. Sanoma-konsernin laadukas televisiokanava Nelonen kyllästyi, kun kanavan laadukkaat katsojat eivät jaksaneet seurata keskusteluohjelmaa, jota veti yksi Suomen parhaista keskusteluohjelman tekijöistä.

Nyt Itku-Sanomissa on julkaistu jo kaksi kiukkuartikkelia, joissa oma epäonnistuminen käännetään Ylen ilkkumiseksi. Sarasvuolla oli väärä yleisö, mutta Ylessäkin on sarja, jolla on väärä yleisö. Nelonen lopetti Sarasvuon, mutta Ylessäkin esitetään keskusteluohjelmaa vastaavalle katsojamäärälle.

Sanoman itkijämiesten viesti on tiivistettynä seuraava: Ylessä ei saa tehdä sisältöjä pienemmille kansanjoukoille kuin kaupallisissa tehdään. Ylessä ei saa myöskään tehdä sisältöjä suuremmille joukoille kuin kaupalliset tekevät, koska se syö kaupallisten toimintaedellytyksiä.

Voiko kampanjajournalismi vajota enää alhaisemmalle tasolle?

Ylioppilas Puupponen